Lukion toinen vuosi

Koulu alkaa huomenna. Se tarkoittaa sitä, ettei minulla ole aikaa syödä. Huomenna toivon, että edes joku huomaa laihtumiseni, sillä olen hoikempi kuin koulun loppuessa. Ainakin toivon niin. Eilen söin konvehteja, sitä edellisenä päivänä sipsejä. Sitä edellisenä jäätelöä, karkkia ja keksejä. Ahmin järkyttäviä määriä ruokaa, mutta tänään sain vihdoin ja viimein lopetettua ahmimiseni.

Tänään en ole syönyt mitään, kaksi purukumia. Nälkä on vähän, mutta se on vain hyvästä. Näläntunne on aina hyväksi. Huomenna vatsan pitää olla edes vähän litteämpi, koska menen kouluun ja siellä joudun arvostelevien silmien alle. Oloni on kuitenkin suhteellisen itsevarma jostain kumman syystä, en oikeasti tiedä miksi.

Koulu ja oma hevonen takaavat, ettei minulle oikeasti jää aikaan kotona istumiseen ja syömiseen. Olen siitä hyvin iloinen, sillä sen takia juuri laihduinkin 30 kiloa. Toivottavasti onnistun nytkin, tavoitteenani on olla syömättä joka toinen päivä, joka toisena päivänä taas saan syödä. En tiedä onnistunko.

Puhuin hänen kanssaan viimeksi edellispäivänä. Hän kertoi entisestä tyttöystävästään, kuunteli murheitani ja sitten poistui sanomatta mitään. Sen jälkeen hän ei ole puhunut mitään. Oksettaa, mahaa kaivertaa. En uskalla sanoa hänelle mitään.

Heikko, lihava, huono

Kirjoitin postauksen valmiiksi odotuksissani hyvä, alle kahden sadan kalorin päivä. Toisin kävi. Koko päivän minua heikotti aivan tajuttomasti ja niinpä ratkesinkin syömään 870 kaloria. Liikaa, niin paljon liikaa. En ymmärrä miksi en onnistu syömään enää alle kahta sataa kaloria. Nytkin heikottaa, huimaa ja sattuu aivan tajuttomasti. Kehoni ei ole koskaan pistänyt näin paljon vastaan minulle. Kaikki kontrolli kehooni on poissa.

Kokeilin muutama viikko sitten ostettuja farkkuja. Ne oli hankala saada kiinni. Purskahdin itkuun, hädin tuskin sain hengitetyksi. Mikään ei ole hyvin ja kouluun on alle kaksi viikkoa. Olo on kauhea, ahdistaa. Haluan syödä, luovuttaa ja lihota takaisin mutta pelkään samalla tajuttomasti. Olen kuvottava kasa paskaa.

Sitäpaitsi hän ei puhu minulle. Minä en uskalla puhua hänelle. Hätäännyn kun hän ei puhu, hätäännyn kun hän puhuu. Hän on niin määrätietoisen olonen, mutta selkeästi seuraa mitä teen ja pitää minua silmällä. Ei niin voimakas ihminen voi olla epävarma.

Pidän hänestä niin

Tunnen erään miehen. Hän on rationaalinen, hieman totinen ja minua kuusi vuotta vanhempi. Hän toipuu kivuliaasta suhteesta, hän kertoo minulle kaiken. Hän on ystävällinen, hän koittaa pienin elein osoittaa kiinnostustaan. Hän pitää vaatimattomuudestani. Ainakin luulen niin.

Välissämme on kuusi vuotta ikäeroa ja miltei 200 kilometriä välimatkaa. Välissämme on rohkeuteni puute, hänen kipunsa. Pelkään häntä, en tiedä miksi. Pelkään ja niin kovasti ihailen. Muutun järjettömäksi hänen ympärillään, kaikki järkeni katoaa. Häkellyn, takeltelen sanoissani. Pyytelen anteeksi. Hän nauraa ja antaa anteeksi aina uudestaan ja uudestaan.